Saran halkiotarina

Sara on kohta 8 vuotias neitokainen, joka syntyi suulakihalkion kanssa. Halkio leikattiin OYS:ssa Saran ollessa reilu 7 kk ja eskarissa tehtiin puheenparannusleikkaus. Halkioista puhuttaessa monesti puhutaan vain huulihalkioista, jotka tietty kiinnittävät enemmän huomiota näkyvyydellään. Monesti toivon, että muistuttaisin halkioita olevan myös sellaisia jotka eivät ulospäin näy, mutta vaikuttavat silti paljon lasten ja perheiden elämään. Saran syntyessä järkytyksen jälkeen osasi toki ajatella, että oli jonkinlainen helpotus kun halkio oli vain suussa. Säästyttiinpä ainakin yhdeltä leikkaukselta! Nyt kun on eletty se pikkulapsiaika, milloin sai monesti olla selvittämässä miksi Sara puhuu oudosti ja vieraiden seurassa sai vanhemmat tai isosisko olla tulkaamassa ( meillä ei ikinä ollut oikeastaan vaikeuksia ymmärtää Saran puhetta, mutta jälkikäteen kun vanhoja videoita katsonut niin olihan se puhe ihan siansaksaa) ja miksi käydään vähän väliä korvapolilla kontrollissa tai vuosittain kuljetaan OYS:ssa. Luultavasti ainakin osittain halkion takia Saralla on vaikeuksia sanavarasto kanssa kun aikaa on mennyt siihen että oppii puhumaan ymmärrettävästi. Meillä olisi kuitenkin onneksi ollut puheterapia apuna parivuotiaasta ekaluokan loppuun asti ja päiväkodissa asiaan suhtauduttiin mahtavasti. Tämän takia Sara käy pienluokkaa ja taas on saatu selittää miksi Sara on pienluokalla kun ei ulospäin näy mitään selkeää syytä ulkonäössä tai käytöksessä.Tällä hetkellä halkio ei vaikuta elämään oikeastaan milläänlailla. Puheterapia ei tarvita, puhe on toki omanlaistaan mutta kaikki vihdoin ymmärtävät mitä Sara sanoo, oysiin seuraava kontrolli vasta parin vuoden päästä, hampaiden oikominen jää yhden vinon hampaan oikomiseen ja Sara on saanut koulusta ja naapurista kavereita

Vauvavuosi oli äärimmäisen raskas ja on jäänyt isolta osin valtavan sumun peittoon ja monta kertaa olen ehtinyt murehtimaan, miten selvitään kaikista haasteista ja pelännyt kuollakseni miten Sara ja perhe selviää leikkauksia ja toipumisajoista. Kainuussa ei ilmeisesti ole minkäänlaists toimintaa halkioiden osalta. Synnytyssairaalassa hoitajat eivät osanneet oikein edes sanoa milloin olisi ollut hoidossa halkiolapsi ja he joutuivat paljon netistä selvittämään asioita että osasivat kysymyksiimme vastata. Kotona oli yksi koululainen ja parivuotias eikä saatu ulkopuolista tukea, eikä sitä osattu kyselläkkään. Vasta jälkikäteen selvisi että sellaista olisi saatu. Imetys ei onnistunut ja pumppaamisek lopetin muutaman viikon jälkeen kun en vain enää jaksanut. Koko ajan piti olla valppaana milloin maidot nousevat nenästä ulos ja samalla huolehtia myös kahdesta muusta sisaruksesta. En rehellisesti tiedä miten siitä ekasta vuodesta selvittiin. Ehdin pari kertaa miettiä pitikö se kolmas lapsi tehdä kun tälläiset haasteet saatiin. Nyt kun asiaa ajattelee niin todellakin kannatti kun tuollainen timantti perhettä täydentämään saatiin!!